Meidän aamut ei ala harmonisesti hyvän huomenien toivotuksilla tai edes peiton vetämisellä korviin. Meidän aamut toistaa lähes poikkeuksetta samaa kaavaa.  Ihan ensimmäiseksi menen herättämään pojat siinä klo 6.30. Yleensä ovat yön aikana menneet samaan sänkyyn nukkumaan. Toivotan heille hyvät huomenet ja muistutan aamutoimista. Vastaus on "äiti on läski", "äiti on idiootti". Jatkan aamutoimien eteenpäin viemisellä koittamatta olla välittämättä lasteni sanoista, Edessä on adhd-läkkeen otto. Toinen ottaa sen vesikulauksen kanssa, toinen sekoittaa jugurttiin. Vaan eipä se mene noin helposti. "en ota lääkettä, äiti on vitun läski", "lihava", "pullea". Kerron heille, että lääke on otettava, se on lääkärin määräys eikä mikään äidin asettama sääntö. "mä soitan 112 ja pyydän poliisit hakemaan äidin pois." Koitan pysyä tiukkana, vaikka ihan varmasti lapset aistii, että minä olen alakynnessä, minusta tuntuu siltä ja tilanne on minulle kaikkea muuta kuin mukava. Toinen alkaa hyppiä sohvalla ja näyttää keskisormea. Toinen lukittautuu vessaan. Kello etenee ja toisen pitäisi kohta jo lähteä kohti bussipysäkkiä ja minun pitäisi aloittaa etätyöskentely. Lapset aistivat tämänkin. Kokoan viimieset itsetunnon rippeeni ja kohotan ääntäni ja ehdottomasti totean, että NYT ne lääkkeet naamaan ja aamupala samalla. Lapset tottelevat lopulta ja suun soiton kera ottavat lääkkeensä. Tiedän, että noin 20 min päästä rauhoittuvat, kun lääke alkaa vaikuttamaan. Saan ensimmäisen lapsen lähetettyä bussipysäkille ja käynnistän työkoneeni. Toinen lapsista ehtii katsomaan vielä hetken lastenohjelmia, ennen kouluun lähtöä ja kodissamme on vihdoin rauhallista. Minun sisälläni tosin ei ole rauhallista enää ollenkaan. Pää särkee jo valmiiksi, kun aloitan työt, vaikka tästäkin aamusta selvittiin. Miksi en vain koveta itseäni. Miksi harmittelen taas puoli päivää sitä, että vain ääntä korottamalla tässä talossa saadaan ehkä jotain aikaan. 

Muuten, jos haluat kurkata meidän menneisyyteen, niin tässä linkki aikaisempaan blogiini https://getmeoutofhere.vuodatus.net/, jota pidin vielä ollessani yhdessä lasteni isän kanssa. Se ehkä avaa vähän myös poikien suhtautumista minuun.