keskiviikko, 17. maaliskuu 2021

Lasten kuntoutus

Olen tähän asti kertonut perheemme haasteista ja saamistamme tukitoimista. Mikään ei kuitenkaan auta pidemmällä tähtäimellä, jos lapset eivät saa kaipaamaansa kuntoutusta. Matilta ja Tepolta löytyy pääosin samat diagnoosit. Uusimpana tosiaan tuo adhd eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Muita diagnooseja ovat Muu lapsuuden tunnehäiriö:ahdistusoireet,dissosiatiiviset oireet,tarkkaamattomuus, impulsiivisuus, taustalla traumaattisia tapahtumia. Pelottava lapsuudenaikainen kokemus; altistunut perheväkivallalle. Matilla on lisäksi vielä monimuotoinen kehityshäiriö.

Matti on saanut tähän asti puheterapiaa tiukan kielijänteen ja sen leikkauksen jäljiltä. Puheterapiassa on kuitenkin harjoiteltu myös tunteiden hallintaa ja tulkitsemista. Olen saanut puheterapeutilta paljon materiaalia avuksi kotiin, kuten tunnekarttaa ja apukuvia päivästruktuuriin. Olen pystynyt hyödyntämään näitä molempien poikien kanssa. Matin on todella vaikea vieläkään tunnistaa omia tunnetilojaan. Hän esim näyttää tunnekartasta olevansa aina iloinen, myös kiukkukohtauksen aikana. Puheterapian ohella Matti on saanut toimintaterapiaa ja tämä jatkuu yhä, onneksi. Toimintaterapeutti on saanut luotua Mattiin todella hyvän ja luotettavan suhteen ja meilläkin kemiat kohtaa hyvin. Hän on myös yksinhuoltajaäiti ja sen kautta meillä on yhteistä, kun kumpikin yrittää selvitä arjesta oman katraansa kanssa. Toimintaterapiassa on keskitytty paljon tunteeiden hallintaan, tunnistamiseen, miltä toisesta tuntuu-ajatuksiin. Molemmat terapiat on tosi hyvin pystytty toteuttamaan koulun tiloissa koulun jälkeen ja vain ohjauskäynnit on pidetty joko meillä kotona, terapeutin vastaanotolla tai korona-aikaan teams-palaverina. Matti on hyötynyt terapioista paljon ja hän on oppinut ehkä hieman paremmin tunnistamaan omia tunnetilojaan, vaikkei vieläkään osaa niin hyvin sanoittaa tunteitaan. Matilla on hyvin voimakas oma tahto ja hän haluaisi kontrolloida ihan kaikkea. Se voi korostua myös sen takia, että hänen isänsä vähätteli häntä koko lapsuuden ajan, piti syntipukkina kaikkeen ja haukkui tätä ihan suoraan vajakiksi. Hän teki selväksi, että Matista ei koskaan tulisi yhtään mitään ja mietti myös, että voiko Matti tosiaan olla hänen lapsensa, kun Matti on niin ala-arvoinen. En tiedä miten hän voi edes perustella tuota väitettä, sillä pojat ovat kaksoset, jotka on saatu aikaan lapsettomuushoidoilla. Matti oli tuohon aikaan helvetti soikoon 3-vuotias pieni lapsi!!!! Eromme jälkeen Matti on päässyt esille ihan eri tavalla, hän on saanut paljon positiivista huomiota ja hän on itsekin huomannut, että nyt voi olla oma ihana itsensä ja kukaan ei tuomitse häntä tai koita alentaa häntä mitenkään. Rakas rohkea esikoiseni.

Teppo on jäänyt hieman vähemmälle kuntoutuksen suhteen, koska hänellä ei ole todettu tarpeelliseksi aloittaa puhe- tai toimintaterapian tyylisiä kuntoutuksia. Hänellä ei ole tuota "tarvittavaa" monimuotoista kehityshäiriötä, hän on "vain" traumatisoitunut ja nyt myös adhd-diagnosoitu. Teppo ei missään nimessä ole selvinnyt helpommalla, vaikka hän olikin se isän kultapoika. Hän toki sai isänsä huomiota enemmän, vaikkei sekään ollut aina hyvä asia. Lopulta isä veti aina häneltäkin maton alta. Heti sen jälkeen, kun he olivat yhdessä ensin nauraneet Matille tai minulle tai ihan kenelle vain. Lopuksi myös Teppo todettiin arvottomaksi ja lopulta isä hylkäsi myös hänet. Se on jättänyt todella suuret haavat tuolle pienelle pojalle. Hän on joutunut hyvin nuorena miettimään, että miksi ihminen, jota hän eniten rakasti ja arvosti, pystyi hylkäämään hänet kokonaan. Sen on väkisin täytynyt tehdä hyvin suuren kolauksen tuon pienen pojan itsetuntoon ja se valitettvasti näkyy pojan käytöksessä. Hänen on välillä hyvin vaikea elää oman tunnetilansa kanssa ja hänellä on erittäin paha olla. Kun hän ei osaa käsitellä sitä ja tuntee itsensä arvottomaksi, hän koittaa siirtää pahan olon muille olemalla ilkeä tai ylimielinen meille muille perheenjäsenille. Toisaalta hän on nähnyt tuon toimintamallin hyvin läheltä isänsä tekemänä. Teppo on niin epävarma itsestään, että hän ei esimerkiksi osaa osallistua luonnollisesti perheen hassutteluun, jossa nauretaan välillä itsellekin. Hän ottaa sen heti hyvin henkilökohtaisesti, vaikkei aihe välttämättä liittyisi häneen ollenkaan eikä kukaan ole nauranut hänelle. Hän saattaa ihan poistua tilanteesta, koska kokee sen liian ahdistavaksi. Hänelle tulee usein myös kukaan ei rakasta minua-olotiloja, vaikka sanon päivittäin rakastavani häntä, halaan hänä useita kertoja päivässä ja koitan kehua aina, kun siihen on aihetta. Minun sylini on aina auki hänellle ja Matille. SIlti minun on mahdotonta paikata hänen isänsä jättämä aukko ja hylätyksi tulemisen tunne. Pitkän etsimisen jälkeen, olen kuitenkin löytänyt hänelle nyt psykoterapeutin, joka pääsee alkaaan jo ensi viikolla. Tiedän omasta terapiakokemusksesta, että alkava jakso on aluksi hyvinkin rankka, kun kaikki haavat revitään auki, mutta pikkuhiljaa terapia alkaa näyttämään niitä hyviä puolia ja tuo mukanaan myös helpotusta omiin ajatuksiin. Toivon sen tuovan apua rakkaalle reippaalle kuopukselleni.

Meille myönnettiin myös adhd-sopeutumisvalmennuskurssi ja sen ensimmäinen 5pv kuntoutusjakso on kesällä juhannuksen jälkeen. Odotamme sitä suuresti koko perhe ja toivomme, että se pystytään koronasta huolimatta toteuttamaan. 

sunnuntai, 7. maaliskuu 2021

Tukiperhe

Meillä on käynyt todella hyvä tuuri tukiperheen suhteen. Sen lisäksi, että lopulta saimme sen melko kivuttomasti, meille on siunaantunut erittäin mukava perhe ja luotan heidän selviytyvän meidän poikien kanssa koko viikonlopun ajan kerrallaan. Se on erittäin tärkeää, jotta viikonlopun aikana pystyy oikeasti lepäämään ja lataamaan akkuja.

Erottuani lasteni isästä ja tultuani kokonaan yksinhuoltajaksi, meille ehdotettiin tukiperhettä avuksi, jotta minä saisin välillä levähtää. Viranomaiset tulivat arviokäynnille meille ja totta tosiaan saivat realistisen kuvan siitä, miten pojat pahimmillaan käyttäytyvät. Tavallaan hyvä, koska jos pojat olisivat tsempanneet jokaisen vierailijan kohdalla, me emme välttämättä olisi saaneet sitä kaikkea apua ja tukea, mitä nyt olemme tähän asti saaneet. Meidän ensimmäinen hakemus lopulta hylättiin, koska tukiperheitä luotsaava taho totesi poikien käytöksen liian haasteelliseksi. Jos he menisivät toiveideni mukaan samaan perheeseen aina samaan aikaan, mikään perhe ei pärjäisi poikien kanssa. Tieto oli minulle musertava, koska miten minä pärjäisin poikien haasteiden kanssa täysin yksin, jos katsottiin, ettei kaksi aikuistakaan pärjäisi heidän kanssaan. 

Asia jätettiin toistaiseksi siihen ja saimme muita tukitoimia. Pojat saivat omat tukihenkilöt, mikä auttoi meidän arkea tosi paljon. Tukihenkilöt olivat mieshenkilöitä ja näin ollen kummallakin pojalla oli nyt yksi luotettava mieshahmo lisää omassa elämässä. Tukihenkilöt veivät pojat kerran viikossa tekemään jotain kivaa ja tukihenkilöiden avulla kummallekin pojalle löytyi oma mieluisa harrastus. Matti alkoi harrastamaan koripalloa ja Teppo aloitti sählyn pelaamisen. Harrastukset toivat meille toivottua rutiinia arkeen. Toki harrastuksiin ajamista ja minulle vaikeita sosiaalisia tilanteita kentän laidalla oli tosi paljon, mutta pikkuhiljaa aloin tottumaan niihin ja opin myös hyödyntämään ne. Sählykentän laidalla tein käsitöitä ja koripallotreenien aikana ehdin käymään viereisessä itsepalvelukirjastossa. Sain omaa aikaa lähes tunnin verran joka treeneissä. Myös mieheni Markku astui kuvioihin ja viikonloppuisin hänkin pystyi tulemaan mukaan esim. sählyturnauksiin. Se oli meille iso asia, koska hän ei meidän kaukosuhteen vuoksi pystynyt tuolloin osallistumaan arkeen ollenkaan. 

Ehdimme muuttamaan jo Markun kanssa välissä yhteenkin, kun tukihenkilöt lopettivat noin vuoden jälkeen meidän poikien kanssa. Minulla oli sosiaalityöntekijämme kanssa palaveri ja hän kertoi, että eräs kaksosperhe oli joutunut 3 vuotta odottamaan tukiperhettä ja nyt he olivat sen vihdoin saamassa. Hän myös käski minua harkitsemaan, jos laittaisimme taas hakemuksen menemän tukiperheen saamiseksi, koska haasteet eivät todellakaan loppuneet siihen, että muutimme Markun kanssa yhteen ja nyt meillä ei ollut sitä yhteistä aikaa kahdestaan oikeastaan yhtään. Alle viikon kuluttua tuosta palaverista sain soiton jälleen sosiaalityöntekijältämme, että se kaksosperhe, joka pitkän odotuksen jälkeen oli vihdoin saanut tukiperheen, ei enää tarvinutkaan tukiperhettä ja hän ehdotti, että tukiperhe voisi alkaa ottamaan meidän poikia kerran kuukaudessa viikonlopun ajaksi luokseen. Ihmettelin ääneen, että miten he pärjäävät poikien kanssa, kun viimeksikin hanke kaatui siihen, että poikien käytös on liian haastavaa. Sosiaalityöntekijä totesi, että parempaan suuntaan on menty ja tukihenkilöiden raportitkin sitä tukivat. Harrastuksista on myös ollut myönteistä vaikutusta käytökseen. En meinannut uskoa sitä todeksi, mutta me saisimme nyt vihdoin sen tukiperheen. 

Tapasimme tukiperheen ensimmäisen kerran sosiaalitoimiston kokoushuoneessa. Kerroin ääneen huoleni siitä, että pelkään heidän toteavan, etteivät he pärjää poikien kanssa ja menetämme sen vuoksi tukiperheen kokonaan. Luojan kiitos kaikki pelkoni ovat osoittautuneet turhiksi. Meidän tukiperhe on suurperhe, jossa on neljä eri-ikäistä lasta. Vanhin on jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja nuorin on poikien ikäinen. Perhe asuu isossa omakotitalossa maalla. Molemmilla vanhemmilla on jo työn puolesta kokemusta erityislapsista. Pojat ovat alusta asti menneet todella mielellään tukiperheen luokse ja tosiaan ovat siellä kerran kuukaudessa koko viikonlopun. Aluksi meillä oli Markun kanssa suuret paineet tehdä viikonlopusta mahdollisimman spesiaali. Kotiin ei ainakaan jäätäisi pyykkivuorten keskelle. Nyt kun ostimme viime vuonna oman yhteisen kodin ja omassa kodissa ihan oikeasti viihtyy, olemme oppineet himmaamaan tahtia ja oikeasti saaneet enemmän irti viikonlopusta, vaikka olisimme "vain" kotona koko viikonlopun. Perjantaisin yleensä nautimme hiljaisuudesta. Televisiota ei välttämättä avata koko iltana, vaan totuttaudumme ajatukseen, että kodista ei kuulu huutoa, kukaan ei tarvitse meidän huomiota tai mitään muutakaan. Lauantaina nukumme pitkään ja syömme maittavan aamupalan. Saatamme spontaanisti tehdä mitä vain; lähteä kävelylle, harrastaa seksiä, ottaa päikkärit, saunoa jne jne. Viimeksi lähdimme kotoa kävelemään läheistä joen vartta pitkin ja pakkasimme evääksi kaakaota ja leipää. Pakkasta oli lähes -20 astetta, mutta lämmin kaakao ja kiireetön eväshetki raikkaassa pakkassäässä oli todella rentouttavaa. 

Tukiperhe jatkaa meillä vielä ainakin tämän vuoden ja aion nauttia joka kerrasta ja ladata niitä akkuja, koska se tulee tosi tarpeeseen tässä meidän arjessa. 

sunnuntai, 28. helmikuu 2021

Makramee pilasi elämäni

Makramee oli kauan salainen haaveeni. Kerrankin saisi pitää kaikki langat käsissä ja siitä tulisi ihan vain solmuja tekemällä jotain todella kaunista. Somemaailma on täynnä toinen toistaan kauniimpia töitä, ja ihan ensikertalaisetkin tekevät isoja, näyttäviä töitä. Hyvä ystäväni kävi makrameekurssilla ja laittoi linkin myös työhön, jonka hän oli tilannut. Mukana tuli langat ja kuvalliset ohjeet. Mietin, että jos ystäväni osaa näitä tehdä, niin kyllä minäkin sitten. Tilasin ensimmäiseksi työkseni lyhtytyön, johon tosiaan tuli langat ja ohjeet mukana ja siinä tehtiin vain yhtä perussolmua koko työn ajan. Oppisin sen solmun nopeasti, sain makrameepureman, sain onnistumista. Osaan tehdä näitä! Tein ensimmäisen työni kahdessa päivässä valmiiksi juuri jouluksi ja annoin sen lahjaksi anopilleni. Aloin hamuta lisää töitä, lankoja, materiaalia. Ostin toisen valmiin paketin, jossa oli taas mukana langat ja ohjeet. Tämä oli jo sellainen seinävaate-mallinen ja solmuja ihan joka sorttia. Alku meni hyvin. Perussolmu-osion tein taas sujuvasti. Mutta sitten alkoi uuden solmun osuus. Tein sitä reippaasti, vaikken ollut ollenkaan tyytyväinen jälkeen. Purkasin, tein uudelleen. Jätin kesken. Työ roikuu olohuoneessa sitä varten hankitussa vaatetelineessä. On roikkunut nyt jo kaksi kuukautta. Näen työn joka helvetin päivä, Näen virheet, näen keskeneräisyyden. En pysty jatkamaan, en haluaisi taas purkaa. 

Tässä välissä olen ostanut lisää lankoja, lainanut pari makraamee-kirjaa ja haalinut ohjeita. Tarkoitus oli tehdä välissä simppelimpi pulloteline. En pääse edes aloittamaan! Ja langat on kyllä leikattu ja yritetty on, mutta en saa sitä ensimmäistäkään solmua onnistumaan 16 eri langan kanssa. Olen liittynyt uudelleen kertaalleen eroamastani makrameen fb-ryhmästä, koska siellä on pelkästään ensimmäisellä kerralla onnistujia. Keräsiin rohkeuteni ja kysyin apua. En osannut siitä huolimatta tehdä sitä yhtä pirun solmua siihen aloitukseen! Kuinka monta kertaa olen luovuttanut ja heittänyt koko lankakasan päin seinää. Kuinka tunnen itseni maaillman suurimmaksi epäonnistujaksi, kun en käsityöihmisenä mukamas osaa tehdä solmuja!! 

Päätin suhtautua kuin aikuinen, kohdata ongelmani ja vielä kerran koittaa tuota seinävaatetta. Purkasin jo tekemäni vaiheen ja aloitin alusta. En saanut enää edes entisen kaltaista jälkeä aikaiseksi ja mietin juuri, että poltanko vain koko työn. 
Tunnen itseni tällä hetkellä lähinnä paskaksi käsityöihmiseksi, joka ei tosiaan osaa tehdä edes hienoja solmuja. 

Eli jos olet täydellisyyden tavoittelija, itsekriittinen ja armoton, en suosittele makrameeta ollenkaan!

lauantai, 27. helmikuu 2021

Äiti on vitun läski

Meidän aamut ei ala harmonisesti hyvän huomenien toivotuksilla tai edes peiton vetämisellä korviin. Meidän aamut toistaa lähes poikkeuksetta samaa kaavaa.  Ihan ensimmäiseksi menen herättämään pojat siinä klo 6.30. Yleensä ovat yön aikana menneet samaan sänkyyn nukkumaan. Toivotan heille hyvät huomenet ja muistutan aamutoimista. Vastaus on "äiti on läski", "äiti on idiootti". Jatkan aamutoimien eteenpäin viemisellä koittamatta olla välittämättä lasteni sanoista, Edessä on adhd-läkkeen otto. Toinen ottaa sen vesikulauksen kanssa, toinen sekoittaa jugurttiin. Vaan eipä se mene noin helposti. "en ota lääkettä, äiti on vitun läski", "lihava", "pullea". Kerron heille, että lääke on otettava, se on lääkärin määräys eikä mikään äidin asettama sääntö. "mä soitan 112 ja pyydän poliisit hakemaan äidin pois." Koitan pysyä tiukkana, vaikka ihan varmasti lapset aistii, että minä olen alakynnessä, minusta tuntuu siltä ja tilanne on minulle kaikkea muuta kuin mukava. Toinen alkaa hyppiä sohvalla ja näyttää keskisormea. Toinen lukittautuu vessaan. Kello etenee ja toisen pitäisi kohta jo lähteä kohti bussipysäkkiä ja minun pitäisi aloittaa etätyöskentely. Lapset aistivat tämänkin. Kokoan viimieset itsetunnon rippeeni ja kohotan ääntäni ja ehdottomasti totean, että NYT ne lääkkeet naamaan ja aamupala samalla. Lapset tottelevat lopulta ja suun soiton kera ottavat lääkkeensä. Tiedän, että noin 20 min päästä rauhoittuvat, kun lääke alkaa vaikuttamaan. Saan ensimmäisen lapsen lähetettyä bussipysäkille ja käynnistän työkoneeni. Toinen lapsista ehtii katsomaan vielä hetken lastenohjelmia, ennen kouluun lähtöä ja kodissamme on vihdoin rauhallista. Minun sisälläni tosin ei ole rauhallista enää ollenkaan. Pää särkee jo valmiiksi, kun aloitan työt, vaikka tästäkin aamusta selvittiin. Miksi en vain koveta itseäni. Miksi harmittelen taas puoli päivää sitä, että vain ääntä korottamalla tässä talossa saadaan ehkä jotain aikaan. 

Muuten, jos haluat kurkata meidän menneisyyteen, niin tässä linkki aikaisempaan blogiini https://getmeoutofhere.vuodatus.net/, jota pidin vielä ollessani yhdessä lasteni isän kanssa. Se ehkä avaa vähän myös poikien suhtautumista minuun.

keskiviikko, 10. helmikuu 2021

Meidän perhe

Meidän uusperheeseen kuuluu minä äiti, joka koittaa tehdä kaikkensa perheensä eteen. Välillä jopa oman terveyden kustannuksella. Annan perheelle,työlle ja läheisille 110% itsestäni ja huomaan usein olevani lopen uupunut. Yritän kuitenkin keskittyä myös palautumiseen ja tehdä minulle tärkeitä asioita mahdollisimman paljon. Niitä on kirpputoreilla kiertäminen, kirjojen luku, monet eri käsityöt ja liikunta. 
Perheeseen kuuluu lisäksi kaksospojat Matti ja Teppo, jotka lähestyvät jo kymmentä vuotta. He ovat monessa mielessä erityislapsia. Sen lisäksi, että he ovat eläneet hyvin traumaattisen lasuuden, heillä diagnosoitiin viime vuoden loppupuolella kummallakin ADHD. Kumpikin käyvät pienluokkaa omissa kouluissaan ja pääosin koulu sujuu kummallakin hyvin. Ongelmia käytöksessä on enemmän kotona. 

Perheeseen kuuluu myös rakas mieheni Markku. Hänen kanssaan ollaan pidetty yhtä reilut kolme vuotta ja olen niin onnellinen, että olen onnistunut löytämään näin ihanan miehen.