Meillä on käynyt todella hyvä tuuri tukiperheen suhteen. Sen lisäksi, että lopulta saimme sen melko kivuttomasti, meille on siunaantunut erittäin mukava perhe ja luotan heidän selviytyvän meidän poikien kanssa koko viikonlopun ajan kerrallaan. Se on erittäin tärkeää, jotta viikonlopun aikana pystyy oikeasti lepäämään ja lataamaan akkuja.

Erottuani lasteni isästä ja tultuani kokonaan yksinhuoltajaksi, meille ehdotettiin tukiperhettä avuksi, jotta minä saisin välillä levähtää. Viranomaiset tulivat arviokäynnille meille ja totta tosiaan saivat realistisen kuvan siitä, miten pojat pahimmillaan käyttäytyvät. Tavallaan hyvä, koska jos pojat olisivat tsempanneet jokaisen vierailijan kohdalla, me emme välttämättä olisi saaneet sitä kaikkea apua ja tukea, mitä nyt olemme tähän asti saaneet. Meidän ensimmäinen hakemus lopulta hylättiin, koska tukiperheitä luotsaava taho totesi poikien käytöksen liian haasteelliseksi. Jos he menisivät toiveideni mukaan samaan perheeseen aina samaan aikaan, mikään perhe ei pärjäisi poikien kanssa. Tieto oli minulle musertava, koska miten minä pärjäisin poikien haasteiden kanssa täysin yksin, jos katsottiin, ettei kaksi aikuistakaan pärjäisi heidän kanssaan. 

Asia jätettiin toistaiseksi siihen ja saimme muita tukitoimia. Pojat saivat omat tukihenkilöt, mikä auttoi meidän arkea tosi paljon. Tukihenkilöt olivat mieshenkilöitä ja näin ollen kummallakin pojalla oli nyt yksi luotettava mieshahmo lisää omassa elämässä. Tukihenkilöt veivät pojat kerran viikossa tekemään jotain kivaa ja tukihenkilöiden avulla kummallekin pojalle löytyi oma mieluisa harrastus. Matti alkoi harrastamaan koripalloa ja Teppo aloitti sählyn pelaamisen. Harrastukset toivat meille toivottua rutiinia arkeen. Toki harrastuksiin ajamista ja minulle vaikeita sosiaalisia tilanteita kentän laidalla oli tosi paljon, mutta pikkuhiljaa aloin tottumaan niihin ja opin myös hyödyntämään ne. Sählykentän laidalla tein käsitöitä ja koripallotreenien aikana ehdin käymään viereisessä itsepalvelukirjastossa. Sain omaa aikaa lähes tunnin verran joka treeneissä. Myös mieheni Markku astui kuvioihin ja viikonloppuisin hänkin pystyi tulemaan mukaan esim. sählyturnauksiin. Se oli meille iso asia, koska hän ei meidän kaukosuhteen vuoksi pystynyt tuolloin osallistumaan arkeen ollenkaan. 

Ehdimme muuttamaan jo Markun kanssa välissä yhteenkin, kun tukihenkilöt lopettivat noin vuoden jälkeen meidän poikien kanssa. Minulla oli sosiaalityöntekijämme kanssa palaveri ja hän kertoi, että eräs kaksosperhe oli joutunut 3 vuotta odottamaan tukiperhettä ja nyt he olivat sen vihdoin saamassa. Hän myös käski minua harkitsemaan, jos laittaisimme taas hakemuksen menemän tukiperheen saamiseksi, koska haasteet eivät todellakaan loppuneet siihen, että muutimme Markun kanssa yhteen ja nyt meillä ei ollut sitä yhteistä aikaa kahdestaan oikeastaan yhtään. Alle viikon kuluttua tuosta palaverista sain soiton jälleen sosiaalityöntekijältämme, että se kaksosperhe, joka pitkän odotuksen jälkeen oli vihdoin saanut tukiperheen, ei enää tarvinutkaan tukiperhettä ja hän ehdotti, että tukiperhe voisi alkaa ottamaan meidän poikia kerran kuukaudessa viikonlopun ajaksi luokseen. Ihmettelin ääneen, että miten he pärjäävät poikien kanssa, kun viimeksikin hanke kaatui siihen, että poikien käytös on liian haastavaa. Sosiaalityöntekijä totesi, että parempaan suuntaan on menty ja tukihenkilöiden raportitkin sitä tukivat. Harrastuksista on myös ollut myönteistä vaikutusta käytökseen. En meinannut uskoa sitä todeksi, mutta me saisimme nyt vihdoin sen tukiperheen. 

Tapasimme tukiperheen ensimmäisen kerran sosiaalitoimiston kokoushuoneessa. Kerroin ääneen huoleni siitä, että pelkään heidän toteavan, etteivät he pärjää poikien kanssa ja menetämme sen vuoksi tukiperheen kokonaan. Luojan kiitos kaikki pelkoni ovat osoittautuneet turhiksi. Meidän tukiperhe on suurperhe, jossa on neljä eri-ikäistä lasta. Vanhin on jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja nuorin on poikien ikäinen. Perhe asuu isossa omakotitalossa maalla. Molemmilla vanhemmilla on jo työn puolesta kokemusta erityislapsista. Pojat ovat alusta asti menneet todella mielellään tukiperheen luokse ja tosiaan ovat siellä kerran kuukaudessa koko viikonlopun. Aluksi meillä oli Markun kanssa suuret paineet tehdä viikonlopusta mahdollisimman spesiaali. Kotiin ei ainakaan jäätäisi pyykkivuorten keskelle. Nyt kun ostimme viime vuonna oman yhteisen kodin ja omassa kodissa ihan oikeasti viihtyy, olemme oppineet himmaamaan tahtia ja oikeasti saaneet enemmän irti viikonlopusta, vaikka olisimme "vain" kotona koko viikonlopun. Perjantaisin yleensä nautimme hiljaisuudesta. Televisiota ei välttämättä avata koko iltana, vaan totuttaudumme ajatukseen, että kodista ei kuulu huutoa, kukaan ei tarvitse meidän huomiota tai mitään muutakaan. Lauantaina nukumme pitkään ja syömme maittavan aamupalan. Saatamme spontaanisti tehdä mitä vain; lähteä kävelylle, harrastaa seksiä, ottaa päikkärit, saunoa jne jne. Viimeksi lähdimme kotoa kävelemään läheistä joen vartta pitkin ja pakkasimme evääksi kaakaota ja leipää. Pakkasta oli lähes -20 astetta, mutta lämmin kaakao ja kiireetön eväshetki raikkaassa pakkassäässä oli todella rentouttavaa. 

Tukiperhe jatkaa meillä vielä ainakin tämän vuoden ja aion nauttia joka kerrasta ja ladata niitä akkuja, koska se tulee tosi tarpeeseen tässä meidän arjessa.